Retkemme käynnistyi hissimatkalla Stubnerkogel:lle (täällä päin näköjään kaikki huiput ovat kogeleita). Hissin yläaseman viereen oli rakennettu oheisen näköinen riippusilta, joka ei vienyt mistään mihinkään, olipahan siinä vain turistien ilona.
Itävallassa vaellusturismi on hyvin tuotteistettu ja joka paikassa on selkeät opasteet, johon on merkitty reitin numero, kohde ja kesto. Lähdimme seuraamaan Reittiä, joka kulki pitkin vuoren harjannetta tekojärville ja laski lopulta Sportgasteinin kylään, josta pääsisimme linja-autolla takaisin lähtöpisteeseen.
Alku oli leveää polkua ja tietä.
Reitti ei ollut kovinkaan vaativa, mutta vaati jonkin verran tasapainoilutaitoa kivien päällä. Se ei ole vahvuuteni. Kivet olivat kuitenkin vuosien kuluessa asettuneet hyvin paikalleen eivätkä heiluneet jalkojen alla, vaikka joskus näyttivätkin huterilta.
Tästä kuvasta saa hyvin idean, mistä oli kysymys: polku seurailee vuoren rinnettä eikä tarvitse juuri nousta eikä laskea (ennen kuin aivan lopussa).
Noin parin tunnin kävelyn jälkeen polku kääntyy laskuun kohti tekojärveä. Tässä kohtaa on hyvä pysähtyä evästauolle, sillä alas on vielä pitkä matka, vaikka maali näyttääkin olevan kovin lähellä.
Lasku kestää vielä tunnin ja ottaa yllättävän paljon reisiin.
Sportgastein näkyy jo. Se on hassu pussinperä, jossa joku on joskus asustellut kaikessa rauhassa, tänne ei nimittäin ole päässyt mitään muuta reittiä - laakso on täysin vuorten ympäröimä ja tietä varten on pitänyt rakenta tunneli. Vinkiksi niille, jotka tulevat tänne: bussi Bad Gasteiniin lähtee kerran tunnissa, puolelta. Me emme tuota tienneet, mutta satuimme juuri sopivasti pysäkille eikä ylimääräistä odotusaikaa tullut. Sen olisi kuitenkin voinut viettää mukavasti ravintolassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti